Toivon täällä puolen

Mika Hannula

Oli aika, kyllä oli, aika, jolloin kaikki, tai ainakin mitä suurimmissa määrin melkein kaikki näytti siltä, että asiat sujuisivat paremmin, tehokkaammin ja jopa kauniimmin. Sitä aikaa, näin jälkeenpäin, tietysti, kutsutaan modernismiksi. Aikakautta, jonka huippu – miltei millä tahansa mittareilla ja määreillä hahmotettuna – asettuu 1950-1960-luvun taitteeseen.

Toivon, paremman elämän toivon symboli oli ennen kaikkea se mitä saatiin projisoitua tekojen sarjaan, jonka päämäärä oli ensin kuu, sitten muut planeetat ja lopulta toiset universiumitkin. Täydellisen toivon aika, jolloin oikeastaan mikään ei pidätellyt, mikään ei jarrutellut ja oikeastaan mitään varjoa ei suostuttu näkemään. Ainoa suunta oli ylös ylös ylös – kunnes tultiin alas. Ja vauhdilla.

Axel Straschnoyn installaatio, koostuen videoesseestä ja tekojen ytimessä olevista objekteista, raketeista, on yhtäaikaisesti muistutus menneestä ja viittaus kohti tulevaa. Teos, jonka lähtökohta on Suomen Avaruustutkimusseuran tasavuodet, heidän 60-vuotisjuhlansa. Lähtökohta, joka erinomaisen elegantisti yhdistää tunteen siitä menneestä nosteesta, siitä että mikään, ei sitten yhtään mikään ei meitä pidättele (kunhan kärsivällisesti jaksamme laskea ja tutkia, kokeilla ja kehittää teknologiaa) siihen tilaan ja tilanteeseen, jota olisi kiva kutsua krapulaksi mutta jossa tämän päivän horisonttien sumeus ja ongelmien ristiin vetävä keskinäispaino on sen verran törkeä että tilannearvio vaatii hieman rosoisemman nimen.

Nimen ja käsitteen, joka ei kata kaikkia tulokulmia, joka ei ratkaise, mutta joka ankkuroi sen mikä pitäisi saada takaisin liikkeeseen. Kutsukaamme sitä arkiseksi arjeksi, kutsukaamme sitä käytännön sisällä tapahtuviksi jatkumoiksi, joissa ei ole toivon kipinää, ei suuren voiton ounastelua, mutta joissa on jotakin muuta, jotakin tahmeampaa ja sitä kautta todellisempaa. Teoksi, jotka ovat ja tapahtuvat, toistuvat toivon täällä puolen.

* * *

Katsomme kuvaa, liikkuvaa kuvaa suhteellisen staattisesta tilanteesta, joka on erinomaisen jännittynyt. Se on täynnä odotusta, kaipuuta ja haikeutta. Kohta, ihan kohta, ihan hetken kuluttua tapahtuu jotakin. Jotakin ratkaisevaa.

Katsomme tilannetta meren äärellä. Jäätynyt maa, huurteinen hengitys ja ryhmä miehiä erikoisen näköisen trötön, sellaisen pitkän ja kapean putken ympärillä. Kyse on raketista, sen lähettämisestä, laukaisemista, ja no, laskeutumisestakin.

2

Ihan itse tehdyistä ja itse opituista raketeista, jotka lain mukaan ovat tarkkaan rajattu siten, että ne saavat painaa maksimissaan kilon mutta jotka suhteessa toimivat samalla tavoin (tai ovat toimimatta) kuin ne varsinaiset raketit – mannerten tai hemisfäärien väliset.

Jotakin suloista, jotakin erityistä, jotakin hyvin humaania ja herkkää sisältyy siihen kohtaan videoesseetä, jossa eräs Suomen Avaruustutkimusseuran jäsen kehottaa meitä varautumaan, kehottaa meitä keskittymään ja lausuu seuraavat sanat: ”Laukaisen raketin.” Ja sitten, kyllä, tämä aikuinen mies laskee ja laskeutuu kohti kliimaksi latelemalla loogiset numerot viisi, neljä, kolme, kaksi ja yksi ja …

Paitsi, että mitään ei oikeastaan tapahdu. Mies hymähtää ja toteaa, että ehkä patteri oli loppu. Tai ehkä johdot olivat irti tai ehkä sukkula (siis raketti) itsessään oli vähän vinossa, väärällä tavalla joko etu- tai takakenossa. Mene ja tiedä, kyllä, ehdottomasti, mutta tilanne on yhä päällä, se jatkuu, ja jos kohta päästää siihen, että sen minkä on tarkoitettu lähtevän, se todellakin lähtee ja räjähtää kohti, no, yläilmoja. Raketti, jonka sisään on tietoisen harkitusti asennettu laskeutumisvarjo. Ylös se menee, viuh vauh, ja alas se väpättää fläbä läbä däbä – kameran ulottumattomissa mutta tietoisuuden raja-arvojen sisällä. Kompastellen, aivan varmasti, mutta yhtä kaikki, itsekunnioituksensa säilyttäen.

* * *

Katsomme tilannetta, joka voisi, hyvinkin mahdollisesti voisi olla ilkeä tai epäilyttävä, peräti jo epämiellyttävä. Katsomme toivon laaksoa ja sen tilapäisiä asukkaita, jotka eivät lainkaan piittaa siitä, että mitä he tekevät, on tekona rakenteellisesti determinoitu. Nämä miehet, tämä pieni yhteisö, he katsovat kohti taivasta, kohti avautuvaa avaruutta, mutta he eivät sinne koskaan lähde, eivät sinne koskaan yllä.

Ja silti, silti he jatkavat, kehittävät ja keräävät tietoa ja taitoa, yrittävät yhä ja yhä uudestaan. Kaikesta, kaikesta huolimatta.

Ja se, se on hienoa, se on kaunista ja se on sitä itseään. Se on kunnioitettavaa.

Miksi? Koska tekojen raami on kovin tiukka ja raaka. Rakettien laukaiseminen harrastuksena ei ikinä pääse irti siitä tulevaisuususkon loisteesta, joka vuosien saatossa ja avaruusromun kumuloituessa sateenkaaren takana on rapissut aika lailla, ja monin tavoin. Tekojen premissit, jotka ovat pääsemättömästi ankkuroituna tekojen kuvaamiseen, siihen kielipeliin, jota on vaikea edes alkaa yksilöimään. (Tekoja, joissa huolella huoliteltu hyvänä pidetty pitkä ja ohut esine laukaistaan, joka räjähtää ja joka saavuttaa, tai ainakin hetkellisesti lähestyy, sitä tuntematonta, saavuttamatonta …)

3

Olennaista ja keskeistä on tietoisuus – tekojen jatkumo refleksiivisessä suhteessa itseensä ja ympäristöönsä. Vanhan kansan sanoin: pysyvät pojat, siis aikamiehet, todennäköisesti korkeasti koulutetut sellaiset, ainakin poissa pahanteosta. Ja yhtä olennaista on osallistuminen, yhdessä tekeminen ja yhteen tuleminen.

Se on käytännön sisällä tapahtuvaa suuntautumista, suunnistamista ja sitoutumista; tekojen sarjoja, jossa Axel Straschnoy ei ole ulkopuolinen havainnoitsija, ei irrallinen kommentoija. Hän osa osallinen, kiinteä osa sisään rakennettuja mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Tila ja tilanne, joka jos ei kokonaan poista, niin ainakin vähentää sitä, miten tämä traagisuus, tilanteen sulkeutuneisuus ja tietyssä määrin hupaisuus ei käänny itseään vastaan. Jos ja kun tässä jotakin tapahtuu, nauru, epäily ja samalla toivo kääntyy vapautuneesti itseään kohti. Ja silloin, silloin se elää epäilyn kanssa, sen ajallistamassa liikkeessä, ei sen rajoituksissa ja varjoissa, vaan sen valossa, vapaudessa.

Tekojen rauhallinen, ei suinkaan maaninen tarkkuus, vankka usko siihen, että niillä teoilla on merkitys – joskin se on eri kuin niiden suoraviivainen funktionaalinen sisältö tai väite. Tekojen sarja, joka huokuu ja huokaisee. Ehkä, ehkä sittenkin, jotakin – jotenkin. Jossakin.

Tai sitten vaikka laulun sanoin lähestyen, aikajanassa aika tarkkaan keskivaiheille tarkentuvaan lauluun keskittyen, jossa itseään Billy Braggiksi (A New England, 1983) kutsuva kaveri, aika lailla ruma ja kaikilla tavoin ei poptähdeksi ulkokuoreltaan soveltuva veijari keksi ottaa lähituntumaa siihen miten hahmotamme toivoa, toivoa täällä, tällä puolen arjessa:

”I saw two shooting stars last night I wished on them but they were only satellites Is it wrong to wish on space hardware I wish, I wish, I wish you'd care …”